Elämäni ilonpilaajana

Vegaaneilla, kasvissyöjillä ja muilla elämässään keskimääräistä enemmän eettisiin valintoihin huomiota kiinnittävillä epäilyttävillä tyypeillä on tiukassa istuva ikävän ilonpilaajan leima. Syyllistäjän mainekin on helppo saavuttaa, jos ei peittele näitä puolia itsestään seurassa, jossa samat ruokailutottumukset eivät ole huudossa. Jos joku tiedustelee, mikset syö makkaraa, on usein kaikkein helpointa sanoa ettei pidä makkarasta, oli se totta tai ei. Pahin virhe on mainita tehotuotanto. Aiheeseen päästäessä vastaus on usein "hyi älä kerro tai multa menee ruokahalu." Syyllistäjä on luotu!

Itse jätin lihan pois ruokavaliostani asteittain. Oikeastaan söin monta vuotta lihaa lähinnä kylässä, jotten tekisi itsestäni numeroa tai herättäisi huomiota valinnoillani. Tai loukkaisi ketään. Jälkeenpäin tuo ajatus tuntuu hirvittävän naurettavalta. Kuten myös se, että olen kiltisti ja kritisoimatta antautunut diskurssille, jossa vain eläinten syömättä jättäminen on tietoinen valinta, ei niiden syöminen. Nykyään kun joku kysyy (ja yleensä joku todellakin kysyy), miksen syö lihaa, tekisi mieli vastata kysymyksellä "miksi sinä syöt"?

Lähtökohtaisesti minulle ei yleensä ole suurtakaan merkitystä sillä, millaisia valintoja ihmiset tekevät elämässään, jos ne eivät vaikuta heidän oman elinpiirinsä ulkopuolelle. Esimerkiksi se, mitä sukupuolta muiden ihmisten puolisot ovat, on minulle täysin yhdentekevää. Mutta entäpä sellaiset valinnat, joilla on vaikutuksia ympäristöönsä?

Usein sanotaan, että muiden ihmisten valintoja pitäisi kunnioittaa. Entä jos nuo valinnat eivät kunnioita muita? 

Suurin osa hyvinvoinnistamme revitään muiden selkänahasta. Halpa liha ja halvat ketjuvaatteet ovat helpoimmat esimerkit siitä, miten valintamme todellisuudessa vaikuttavat muiden elämään, hyvinvointiin ja kuolemaan hyvin ratkaisevilla tavoilla. Onko tämä todella vain "oma asia"? Eikö jopa voisi ajatella, että omatunnon kolkuttelu tämän kaltaisista valinnoista on vain luonnollinen reaktio. Voisi jopa väittää, että (valinnan)vapauden kääntöpuolena on vastuu valinnoistaan.

Punavihreän kuplan ulkopuolelle astuessa on välillä tylsää leimautua siksi huumorintajuttomaksi, joka ottaa ruuankin liian tosissaan. Jopa omilta perheenjäseniltä saa välillä kuulla naljailua siitä, mitä syö ja mitä ei syö. 

Jos kuitenkin tunnustetaan se, että maapallo ei ihan oikeasti kestä länsimaista elintapaamme, onko muuta tapaa muuttaa toimintaansa kuin tunne siitä, että ehkäpä tässä käyttääkin enemmän kuin oman osansa luonnonvaroista, ja että se ei välttämättä ole ihan reilua? Entäpä jos edes yritettäisiin ymmärtää se, mikä kaikki omassa toiminnassa johtaa mihinkin. Ja syyllisyyden tunteisiinkin voitaisiin suhtautua ikävän tunteen sijaan kuin edellytyksenä sille toiminnan muutokselle, että täällä on muille ihmisille, eläimille ja tuleville sukupolvillekin vielä elinkelpoiset olosuhteet. Luonnollisesti tämä koskee monissa asioissa myös minua itseäni.

(Huom! Kasvissyönnistään huolimatta kirjoittaja syyllistyy ympäristön ja kanssaihmisten ja eläinten hyvinvoinnin tuhoamiseen muun muassa kuluttamalla maitotuotteita ja sortumalla halpaketjuostoksiin, eikä yritäkään tässä argumentoida olevansa mitenkään parempi kuin muut.)

Viimeinen sarvikuono

(Luulen, että kohta on aika vaihtaa blogin nimeä. Oliskohan joku "raivoa ja riehumista" -tyylinen osuvampi?)


Ihmislajin ahneuden tuhovoima muistutti taas itsestään tänä aamuna uutissivut avattuani. Hesarin uutisen mukaan viimeinen Vietnamin jaavansarvikuono on löydetty kuolleena. Eläimen sarvi oli sahattu pois, joten syyllinen lienee salametsästäjä. Selvempää muistutusta ihmisen aiheuttamasta kuudennesta sukupuuttoaallosta on vaikea saada.

Kuva lainattu weheartitista

Jollain kierolla tavalla on mielestäni lohdullista, että nyt tapettu sarvikuono oli todella lajinsa viimeinen, eikä vietnamin jaavansarvikuonoja ole eläintarhoissakaan. En osaa oikeasti nähdä juurikaan arvoa tai merkitystä sillä, että jotakin eläinlajia tekohengitetään väkisin häkissä tai aitauksessa. Ja uskotellaan itselle, että ehkä joskus vielä ne saadaan vapautettua luontoon. Että ei tuntuisi niin pahalta ja syylliseltä. 

Todellisuus kuitenkin on usein valitettavasti toinen. Eläintarhaan reliikeiksi jostain aidosta ja villistä teljetyt eläimet eivät kovinkaan usein pääse jatkamaan lajinsa kantaa sinne minne kuuluvat, vaan palvelevat ennemminkin ihmisten tarvetta pällistellä. Eläin on eläintarhassa harvoin itsensä tai lajitoveriensa takia. Lajin säilyttämisellä kuitenkin usein oikeutetaan eläintarhojen olemassaolo, sillä mitä jos joskus kuitenkin. Nyt - kun lajia ei ole jäljellä tarhaolosuhteissakaan - ainakin on pakko katsoa peiliin ja rehellisesti kohdata se todellisuus, että tuhosimme taas yhden lajin. Enää ei voi leikkiä, että ei tässä mitään, ehkä niitä joskus vielä elää luonnossa. Ei. Sinne meni viimeinen.

Tämäkin: weheartit

Laillinen elinkeino

Helsingin Sanomat uutisoi eilen tutkimuksesta, jonka mukaan siat suomalaisilla tiloilla voivat paremmin kuin muualla Euroopassa. Suhteellisen löperösti toteutettua tutkimusta – jossa esimerkiksi sairaskarsinoihin sijoitettujen kaikkein sairaimpien eläinten olosuhteita tai hyvinvointia ei laskettu mukaan arviointiin - ovat ehtineet kritisoida sen Suomessa toteuttaneiden tutkijoiden lisäksi suomalaiset eläinyhdistykset.

Kuva:hs.fi

Uutisten sanomaa hyvinvoivista sioista tukee kuitenkin kuvitus, jossa pienet vaaleanpunaiset possut tonkivat karsinansa pohjalta löytyviä harvoja pehkuja ja katsovat kameraan uteliaina. Sikojen lisäksi myös broilereista käytetään usein mediassa kuvia, joissa eläimet eivät ole vielä täysikasvuisen kokoisia. Karsinoihin ja aitauksiin ei tule lisää tilaa eläinten kasvaessa, ja silmiinpistävän ankeaa ahtautta on vaikea häivyttää kuvista.

Kuva: Oikeutta Eläimille

Isokokoisia sikoja näkeekin lähinnä hieman toisenlaisen materiaalin yhteydessä. Karsinoista pullistelevat täysikokoisiksi turvonneet eläimet enää näytäkään yhtä terveiltä ja reippailta 0,65 neliömetrin elintilallaan kuin pikkupossut, ja niistä saa masentavia uutiskuvia. Lisäksi turhan realististen kuvien julkaisemisesta saattaa joutua vankilaan. Tämä kohtalo uhkaa sikatiloja syksyllä 2009 salaa videoinutta Oikeutta Eläimille –yhdistyksen Karry Hedbergiä, jota syytetään sikatilallisten kunnianloukkauksesta. Tilojen kunniaa loukkaa ilmeisesti se, että niiden arjesta kertoo rehellisesti. Kuvien totuudenmukaisuutta ei pian alkavan oikeudenkäynnin syytteissä kyseenalaisteta.

Edellinen maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila ehti sikakohujen aikana älähtää monesti, miten tehosikalat ovat laillinen elinkeino, ja ettei kuvissa näy mitään laitonta. Tämä on ihan totta ja ehkäpä koko keskustelun tärkein huomio. On laillista, että sialla on vain 0,65 neliömetriä tilaa koko elämänsä aikana (luomusialla ruhtinaalliset 1,2 metriä, mikä ei sian pinta-alan huomioonottaen kuulosta kovin "luomulta"). On täysin laillista, että emakko makaa puolet elämästään kyljellään kääntymisen estävän telineen alla. On ihan laillista repiä muutaman päivän vanhalta possulta kivekset irti pihdeillä käyttämättä puudutusainetta. Netistä löytyvissä ohjeissa kehotetaan tunkemaan porsaan pää kainaloon, mikäli sen tuskankiljahdukset häiritsevät toimenpiteen aikana (sekä turhat ulos pursuavat suolet takaisin sinne, mistä tulivatkin). Sen sijaan monelle muulle kipua tuntevalle eläimelle, kuten vaikkapa suunnilleen yhtä älykkäälle koiralle, ei saa tehdä näin. Se ei todellakaan ole laillista.

Tästä on helppo huomata, miten huono mittari laki oikeastaan onkaan sille, onko jokin oikein tai väärin. Monet uutisia seuranneet ihmiset ovat olleet tämän laillisen elinkeinon arjen paljastuttua järkyttyneitä, mikä on oikeastaan melko tavallista. Historiassa on useita kipukohtia, joissa on huomattu, miten laki ja ihmisten käsitys oikeudenmukaisuudesta eivät kohtaa. Esimerkiksi vielä 1950-luvulla monissa amerikkalaisissa kaupungeissa oli laillista harjoittaa rotuerottelua vaikkapa busseissa.

Muutos ei usein synny vain ylhäältä päin tulleella lakimuutoksella, vaan oikeudenmukauisuudesta joudutaan kamppailemaan. Rosa Parksin kansalaistottelemattomuuden ja siitä seuranneen oikeudenkäynnin ansiosta yllämainittu rotuerottelu busseissa päättyi. Kollektiivisen moraalin muuttuessa jähmeä laki ei koskaan ole edelläkävijä, vaan laahaa perässä.

Anttilan seuraaja, ministeri Jari Koskinen ei ole vielä osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa eläinten hyvinvointia kohtaan. Onkin sangen helppo arvella, ettei muutos tule tälläkään kertaa lähtemään lainsäädäntötasolta. Sen sijaan se saattaa lähteä vaikkapa siitä, mitä ihmiset ostoskärryihinsä laittavat.

Se myyttinen oikea sukupuoli.

Ylen nettiuutisissa oli pari päivää sitten kiinnostava juttu valokuvanäyttelystä, jossa tyttöjen ja poikien rooleja puretaan valokuvan keinoin. Kuvissa sama lapsi on poseerannut sekä tyttönä että poikana, ja on aika jännittävää, miten jo noin nuoret tunnistavat selvästi tyttöjen ja poikien tavat olla. Tuo pitää kyllä päästä katsomaan.

Artikkelissa samaistuin aika voimakkaasti kohtaan, jossa valokuvaaja totesi, että "toisaalta oli sellaisia tyttöjä, jotka poseerasivat paljon rennommin poikana ja joille tytön rooli oli vähän vaikeampi." Itse en ollut mikään järin tyttömäinen lapsi ainakaan alakouluikäisenä. 90-luvulla oli onneksi grunge, ja tytötkin pukeutuivat revittyihin farkkuihin ja flanellipaitoihin eikä se aiheuttanut juuri ihmetystä. Haaveilin kyllä myös lyhyemmistä hiuksista (etenkin sellaisesta ihanan rumasta androgyynistä pottatukasta), mutta niihin ei kotona suostuttu. Useissa valokuvissakin ilmeilen melko poikamaisesti.


Pukeutumista ja ulkonäköä enemmän lapsuudessani on kuitenkin jäänyt mieleen se, miten sukupuolittunutta suhtautuminen lapsiin oli. Etenkin koulussa. Monesti varsinkin konservatiivisemmat opettajat katsoivat poikien säännönmukaista kohellusta läpi sormien, mutta tyttöjen paljon pienempäänkin metelöintiin puututtiin herkästi. Itse olin lapsena melko vilkas ja äänekäs, ja tyttönä oleminen tuntuikin usein vaikealta, roolilta johon ei millään tuntunut sopivan. Tuntui epäreilulta joutua ojennetuksi paljon joitakin toisia lapsia helpommin. Toivoinkin usein, että olisin syntynyt pojaksi. Opin feministi-sanan merkityksen viidennellä tai kuudennella luokalla, kun (mies)opettajani mielestä oli suurinta huumoria kutsua minua sellaiseksi. "Julianna kyllä nyt suuttuu tästä, mutta sanonpa vain, että naiset miehiä helpommin/ useammin/ harvemmin..." oli opettajani vakiotapa aloittaa joku melko sovinistinen vitsi tai anekdootti. Protestoin opettajani huonoa huumoria vastaan turhaan.


Pahimpia tyttöyden manifestaatioita olivat liikuntatunnit. Kolmannesta luokasta eteenpäin koulussa liikuttiin ryhmässä, jossa oli vain tyttöjä. Suurin osa liikunnasta oli tyttöjen lajeja (eli lähinnä voimistelua), joista en ollut järin innoissani. Talvella vein itsepintaisesti jääkiekkomailan jokaiselle luistelutunnille, mutta joka kerta se piti jättää pukuhuoneeseen tai kentän laidalle. Tunneilla taitoluistelin hokkareissa. Opettaja yritti painostaa, että josko seuraavalla kerralla ostettaisiin tytöille sopivammat luistimet, niin olisi liikuntatunneillakin helpompaa. Onneksi ei ostettu. Päällimmäiseksi jäi suuttumus siitä, etten saanut tehdä asioita vain, koska olin syntynyt tytöksi. Ja siitä, miksei opettaja toistuvista tivaamisistani huolimatta koskaan vaivautunut perustelemaan, mikseivät tytöt harrasta "poikien lajeja".


Jotkin tuon uutisen kommenteista tuntuivat melko käsittämättömiltä. Elän varmaan aika pahassa punavihreässä kuplassa, kun on vaikea tajuta, että on ihmisiä, joiden mielestä sukupuoli ei ole millään tavalla konstruktio, ja jotka tosissaan uskovat, että on jotkut luonnolliset tytön ja pojan roolit, jotka ovat kaikille samat. Ja että "se oikea sukupuoli" häiriintyy, jos pojalle pukee vaaleanpunaisen paidan päälle. Nuo kommentoijat ovat varmaan samoja, joiden mielestä heidän normeistaan poikkeava kasvatus voi aiheuttaa homoseksuaalisuutta. 


Jos minulla on joskus lapsia, niin toivon, ettei heidän tarvitse ajatella etteivät voi pukeutua tai käyttäytyä jollain tavalla vain sen takia, millaiset sukupuolikromosomit heillä sattuu olemaan. Ja toivon, etteivät noiden nettikommentoijien lapset ole heidän kanssaan samalla luokalla.

Vaalit tulossa.

Eduskuntavaalit ovat ihan tosi kohta. Jännittävää ja pelottavaa. Vaalihulluus alkaa olla jo toden teolla päällä. Hulluus kulminoitui tällä viikolla, kun näin tänään Jani Toivolan kahvilassa, ja menin vain juttelemaan sille sen ehdokkuudesta. Minä. Juttelemaan. Tuntemattomalle.

No, se hulluudesta. Jos vielä mietit, ketä äänestää, katso suuntaa vaikka näistä:

- Kepan arvosanat eduskuntapuolueille niiden talous- ilmasto- ja kehityspoliittisten kantojen perusteella. 

- Polttiksen yhden kysymyksen vaalikone, jossa on listattu ehdokkaiden ja puolueiden ilmastolakikannat.

- Nykyisten kansanedustajien ydinvoimakannat.

- Animalian lista ehdokkaista, jotka tahtovat lopettaa turkistarhauksen.

Olen tehnyt aika paljon jo vaalikoneita, ja aika monessa on todella alkanut ärsyttää se, miten paljon ne korostavat nykyään yksittäisiä ehdokkaita puolueiden sijaan. Ylen oli ensimmäinen, josta näki ehdokkaiden lisäksi sen, mikä puolue sopii vastaajalle parhaiten. Ja mikä huonoiten. Pelkän henkilön äänestäminen eduskuntavaaleissa on vähän hölmöä, kun ei tää nyt mikään henkilövaali sikäli ole. On ihan turha äänestää sellaista ehdokasta, jonka puolueen kanssa ei ole samaa mieltä. Välillä kuulee ihan fiksujenkin tyyppien äänestäneen vaikka jotain keskustalaista nuorta ympäristöprofiililla kampanjoinutta ehdokasta, vaikkei muuten Keskustaa äänestäisikään. Parhaassa tapauksessa tyyppi ei edes tule valituksi, joten ääni meni vain puolueelle. Puolueelle, jonka linjoilla ei kovin vahvasti ole.

No, joka tapauksessa huhtikuussa päätät sää. Ja mää.

Vartija käy päälle

Luin fifin artikkelista, että Suomessa on poliiseja väkimäärään suhteutettuna vähemmän kuin missään muussa Euroopan maassa. Vartioiden määrä sen sijaan kasvaa koko ajan, ja sen mukana myös todella oksettava ilmiö - vartijaväkivalta.

Vaikka Suomi on Euroopan toiseksi kameroilla valvotuin maa, vartijaväkivaltauutisista on käynyt selväksi, ettei kameroista paljoa ole turvaa, jos vastassa on vartija. Kamerat kun ovat lähes kaikki yksityisten vartiointifirmojen hallinnassa. Onneksi on sentään vartijavahti-blogi, joka raportoi tästäkin käsittämättömästä tapauksesta.

Kannattaa katsoa myös tämä video. Aika sanattomaksi menin. Täytyy myöntää, että vähän enemmän kuitenkin luotin suomalaiseen oikeusjärjestelmään.