Elämäni ilonpilaajana

Vegaaneilla, kasvissyöjillä ja muilla elämässään keskimääräistä enemmän eettisiin valintoihin huomiota kiinnittävillä epäilyttävillä tyypeillä on tiukassa istuva ikävän ilonpilaajan leima. Syyllistäjän mainekin on helppo saavuttaa, jos ei peittele näitä puolia itsestään seurassa, jossa samat ruokailutottumukset eivät ole huudossa. Jos joku tiedustelee, mikset syö makkaraa, on usein kaikkein helpointa sanoa ettei pidä makkarasta, oli se totta tai ei. Pahin virhe on mainita tehotuotanto. Aiheeseen päästäessä vastaus on usein "hyi älä kerro tai multa menee ruokahalu." Syyllistäjä on luotu!

Itse jätin lihan pois ruokavaliostani asteittain. Oikeastaan söin monta vuotta lihaa lähinnä kylässä, jotten tekisi itsestäni numeroa tai herättäisi huomiota valinnoillani. Tai loukkaisi ketään. Jälkeenpäin tuo ajatus tuntuu hirvittävän naurettavalta. Kuten myös se, että olen kiltisti ja kritisoimatta antautunut diskurssille, jossa vain eläinten syömättä jättäminen on tietoinen valinta, ei niiden syöminen. Nykyään kun joku kysyy (ja yleensä joku todellakin kysyy), miksen syö lihaa, tekisi mieli vastata kysymyksellä "miksi sinä syöt"?

Lähtökohtaisesti minulle ei yleensä ole suurtakaan merkitystä sillä, millaisia valintoja ihmiset tekevät elämässään, jos ne eivät vaikuta heidän oman elinpiirinsä ulkopuolelle. Esimerkiksi se, mitä sukupuolta muiden ihmisten puolisot ovat, on minulle täysin yhdentekevää. Mutta entäpä sellaiset valinnat, joilla on vaikutuksia ympäristöönsä?

Usein sanotaan, että muiden ihmisten valintoja pitäisi kunnioittaa. Entä jos nuo valinnat eivät kunnioita muita? 

Suurin osa hyvinvoinnistamme revitään muiden selkänahasta. Halpa liha ja halvat ketjuvaatteet ovat helpoimmat esimerkit siitä, miten valintamme todellisuudessa vaikuttavat muiden elämään, hyvinvointiin ja kuolemaan hyvin ratkaisevilla tavoilla. Onko tämä todella vain "oma asia"? Eikö jopa voisi ajatella, että omatunnon kolkuttelu tämän kaltaisista valinnoista on vain luonnollinen reaktio. Voisi jopa väittää, että (valinnan)vapauden kääntöpuolena on vastuu valinnoistaan.

Punavihreän kuplan ulkopuolelle astuessa on välillä tylsää leimautua siksi huumorintajuttomaksi, joka ottaa ruuankin liian tosissaan. Jopa omilta perheenjäseniltä saa välillä kuulla naljailua siitä, mitä syö ja mitä ei syö. 

Jos kuitenkin tunnustetaan se, että maapallo ei ihan oikeasti kestä länsimaista elintapaamme, onko muuta tapaa muuttaa toimintaansa kuin tunne siitä, että ehkäpä tässä käyttääkin enemmän kuin oman osansa luonnonvaroista, ja että se ei välttämättä ole ihan reilua? Entäpä jos edes yritettäisiin ymmärtää se, mikä kaikki omassa toiminnassa johtaa mihinkin. Ja syyllisyyden tunteisiinkin voitaisiin suhtautua ikävän tunteen sijaan kuin edellytyksenä sille toiminnan muutokselle, että täällä on muille ihmisille, eläimille ja tuleville sukupolvillekin vielä elinkelpoiset olosuhteet. Luonnollisesti tämä koskee monissa asioissa myös minua itseäni.

(Huom! Kasvissyönnistään huolimatta kirjoittaja syyllistyy ympäristön ja kanssaihmisten ja eläinten hyvinvoinnin tuhoamiseen muun muassa kuluttamalla maitotuotteita ja sortumalla halpaketjuostoksiin, eikä yritäkään tässä argumentoida olevansa mitenkään parempi kuin muut.)