Artikkelissa samaistuin aika voimakkaasti kohtaan, jossa valokuvaaja totesi, että "toisaalta oli sellaisia tyttöjä, jotka poseerasivat paljon rennommin poikana ja joille tytön rooli oli vähän vaikeampi." Itse en ollut mikään järin tyttömäinen lapsi ainakaan alakouluikäisenä. 90-luvulla oli onneksi grunge, ja tytötkin pukeutuivat revittyihin farkkuihin ja flanellipaitoihin eikä se aiheuttanut juuri ihmetystä. Haaveilin kyllä myös lyhyemmistä hiuksista (etenkin sellaisesta ihanan rumasta androgyynistä pottatukasta), mutta niihin ei kotona suostuttu. Useissa valokuvissakin ilmeilen melko poikamaisesti.
Pukeutumista ja ulkonäköä enemmän lapsuudessani on kuitenkin jäänyt mieleen se, miten sukupuolittunutta suhtautuminen lapsiin oli. Etenkin koulussa. Monesti varsinkin konservatiivisemmat opettajat katsoivat poikien säännönmukaista kohellusta läpi sormien, mutta tyttöjen paljon pienempäänkin metelöintiin puututtiin herkästi. Itse olin lapsena melko vilkas ja äänekäs, ja tyttönä oleminen tuntuikin usein vaikealta, roolilta johon ei millään tuntunut sopivan. Tuntui epäreilulta joutua ojennetuksi paljon joitakin toisia lapsia helpommin. Toivoinkin usein, että olisin syntynyt pojaksi. Opin feministi-sanan merkityksen viidennellä tai kuudennella luokalla, kun (mies)opettajani mielestä oli suurinta huumoria kutsua minua sellaiseksi. "Julianna kyllä nyt suuttuu tästä, mutta sanonpa vain, että naiset miehiä helpommin/ useammin/ harvemmin..." oli opettajani vakiotapa aloittaa joku melko sovinistinen vitsi tai anekdootti. Protestoin opettajani huonoa huumoria vastaan turhaan.
Pahimpia tyttöyden manifestaatioita olivat liikuntatunnit. Kolmannesta luokasta eteenpäin koulussa liikuttiin ryhmässä, jossa oli vain tyttöjä. Suurin osa liikunnasta oli tyttöjen lajeja (eli lähinnä voimistelua), joista en ollut järin innoissani. Talvella vein itsepintaisesti jääkiekkomailan jokaiselle luistelutunnille, mutta joka kerta se piti jättää pukuhuoneeseen tai kentän laidalle. Tunneilla taitoluistelin hokkareissa. Opettaja yritti painostaa, että josko seuraavalla kerralla ostettaisiin tytöille sopivammat luistimet, niin olisi liikuntatunneillakin helpompaa. Onneksi ei ostettu. Päällimmäiseksi jäi suuttumus siitä, etten saanut tehdä asioita vain, koska olin syntynyt tytöksi. Ja siitä, miksei opettaja toistuvista tivaamisistani huolimatta koskaan vaivautunut perustelemaan, mikseivät tytöt harrasta "poikien lajeja".
Jotkin tuon uutisen kommenteista tuntuivat melko käsittämättömiltä. Elän varmaan aika pahassa punavihreässä kuplassa, kun on vaikea tajuta, että on ihmisiä, joiden mielestä sukupuoli ei ole millään tavalla konstruktio, ja jotka tosissaan uskovat, että on jotkut luonnolliset tytön ja pojan roolit, jotka ovat kaikille samat. Ja että "se oikea sukupuoli" häiriintyy, jos pojalle pukee vaaleanpunaisen paidan päälle. Nuo kommentoijat ovat varmaan samoja, joiden mielestä heidän normeistaan poikkeava kasvatus voi aiheuttaa homoseksuaalisuutta.
Jos minulla on joskus lapsia, niin toivon, ettei heidän tarvitse ajatella etteivät voi pukeutua tai käyttäytyä jollain tavalla vain sen takia, millaiset sukupuolikromosomit heillä sattuu olemaan. Ja toivon, etteivät noiden nettikommentoijien lapset ole heidän kanssaan samalla luokalla.
